Kirjoittanut
(ent. Jussberg)
Mikkelissä vuonna 1902
Minulla on halu kirjoittaa niinsanottua elämänkertomusta, mutta en osaa. Niin siinäpä se niksi onkin. Mutta kun on päähän kerääntynyt yhtä sekä toista vähäpätöistä niin olen niin kuin pakoitettu ne sieltä poispuristamaan. Ne kun vaivaavat päätä sekä muistielimiä, niin vähäpätöistä kuin se onkin. Useinhan sitä on ihmisillä yhtä sekä toista vähäpätöistä sekä naurettavaa lukemista eikä se lukien päätä pakota joskin vähän vetää suuta hymyyn. Sehän ainoastaan osottaa että kirjoittaja on vähäkykyinen.
Noniin nyt se alkaa sanoi torveenpuhaltaja.
Olen 53 vuoden ikäinen. Syntynyt Nurmijärvellä vuonna 1848.
Aikomus on muistaa aina kuutennelta ikävuodelta alkaen.
Ei kai sieltä kallosta paljon heru, ainakaan arvokasta, yritän
kuitenkin.
Ehätän heti ilmoittamaan että en ole yhtään päivää kouluoppia saanut enkä muutakaan oppia.
En tunne komppamerkkejä ajatusmerkkejä väliviivoja pilkkuja pisteitä
ynnä muita koukeroita.
Noniin Kissapa niistä kaikista.
Nykyäänhän ihmiset ovat jo niin viisaita että ne ei tarvitse
kuin viitata kädellään niin kuin ryssä niin kyllä ne ymmärtää.
Siihen aikaan ei Nurmijärvellä ollut vielä Kansakoulua eikä
olisi ollu eväitäkään perin köyhiä kun oltiin.
Meitä lapsia oli ainoastaan kaksi poikakölliä minä nuorin. Minun
täytyi olla äitin töitä auttelemassa ja vanhemman veljen isän apuna. Isälläni
oli kaksipuolinen tuparakennus joka sijaitsi Nurmijärven Kirkonkylän Pukkilan
Kyläryhmän lähellä Palojoen tienvarrella. Isäni teki sisä sekä ulkotöitä,
äitini kutoi kankaita. Minun täytyi jo kuutennella ikävuotella tehtä käämiä
äitillen
Ensimmäinen muisti on kuulennella vuotella. Kun pyysin äitiltä lupaa päästä Kylään johon sain kieltävän vastauksen, joka vastaus saattoi vetet silmiin sekä jäi koko ijäksi muistiin, äitini tuon huomattuaan sanoi puolaa ensin sitten pääset.
Arvattavasti rukin tapit kuumeni kun paitaressu täydellä
voimalla pyöritti konettaan. Enempää en muista pääsinkö kylään eli ei.
Toinen muisti on kun olin kotoa saanut käsiini kaksi
kahtenkymmenenkopeekan rahaa jotka vein kylään ja annoin naapurin pojalle, en
muista mitenkä paljon silloin niksattiin.
Mutta kolmas oli aivan ankara, olin mennyt luvatta kylään.
Tultuani kylästä oli isä halkomassa pärepuita pihalla, silloin sain yhdestä
sälöstä niin lujia iskuja että kun nyt 47 vuoten kuluttua tätä kirjoittaessani
ajattelen niin oikein pintaa karmii.
Neljäs ja viimeinen kuutenneltaikävuotelta, oli näet pystytetty olkilyhteitä aitanseipäisiin ja kun nähtiin hääväen saapuvan niin sytytettiin lyhteet palamaan.
Nyt alkaa muistoja Krimin eli Sevastopolin sotaajoilta v. 1854
ja 1855. Siis kuuten ikäinen, muistan kuin tykkiväkeä kulki kotin sivuitse
Helsinkistä Turkuun. Ensin pelkäsin ryssiä. Kun kotissani oli kaksi tupaa
vastakkain ja toinen puhtaampi oli varustettu lukolla niin muutimme sinne aina
yöksi kaikkine kapistuksineen. Eräänä iltana isä unhotti sukkansa avoimeen
tupaan. Pois olivat itämaan pojat yöllä sukat vieneet. Mamma sanoi papalle että
sinänyt olet se tökerö kun jätät sukkasi ryssien varastettavaksi. Vaan eihän
siinä mölinä auttanut teko oli tehty sukat oli viety.
Niinsanotuita ryssiä oli majoitettu kyliinkin joissa oli juutalaisiakin. Muistan kuin paistoivat happamattomia leipiä Pääsiäisenä, puut paloivat yhdelläpuolen uunia ja toisellapuolella paistettiin ohkaisia. Erään sotamiehen muistan erittäin hyvin hän oli rokonarpinen nimi oli Trostoi hän oli hyväntahtoinen lapsia kohtaan ehkä sentakia jäi erittäin muistiin.
Kananpesiä hakiessamme ulkorakennusten alta löysimme myöskin
sotamiesten kätkemiä patruunia joita myimme kylän pyssymiehillen. Siitä oli
seurauksena Sevastopolin rauhanteko kun patruunat joutuivat metsästäjäin
huostaan.
Pari lemmenkohtausta muistan myöskin siltä ajoilta, waan Kissapa niistä kaikista.
Tähän loppui siinä mökissä asumismuistot.
Isäni teki uulen tuvan ja kamarin noin kilometrinpäähän samasta
kylästä Klaukkalaan wievän tienvarrellen lähellen nurmijärven rantaa.
Sitten muutettiin uuteen kotiin jota en yhtään muista ehkä se
tapahtui 1857. Siis vuotta myöhempään kuin entiset tapahtumat, mutta en sentään
muista. Olin kymmenennellä ikävuotella
kun minut passitettiin lampuri-ammattioppiin Metsäkylän Nummelan taloon. Siellä
olin kesän ja itkin pitkät itkut vaan ei se auttanut mitään. Siellä oli
yhtenikäinen talon tytär vaan emme kauvan sopineet hänellä kun oli taipumus
valheeseen, Eräänä kauniina syysiltana pyytystimme lakanan avulla yölepakoita.
Heti saimmekin, metsätalo kun oli. Talon 20 vuotias tytär makasi luhtissa,
renkit neuvoivat minun viemään yhden pitkäkyntisen tytön povellen. Minä hiivin
hiljaa ettei heräisi sukelsin sukkelaan otuksen siihen kohtaan mistä olin
tottunut ruokaa saamaan. Siitä tyttö säikähti rajusti. Minä tulin ahtaalle kuin
Manninen ovenvälissä. Aamulla oli tuvassa oikeusistunto, minä puolustin itseäni
sillä kun trenkit käskivät. Sain anteeksi kun tyttökään ei ollut tuon julmempi.
Käärmeitä siellä oli viljalti, yhtenpäivänä tapasin 15ta
lotkaretta. Kun olin lammasten kanssa metsässä, tapion minkä sain oli vielä
lunta alankoilla, Raju miehenalku 9 ½ vuotta vanha.
Eräänä syysiltana menimme renkin kanssa myllyyn. Kuorma
kummallakin, minä pimeissä ohjasin kivenpäälle. Kuorma nurin minä alle ja reikä
päähän. Weri virtasi ympäri pään ja hiukset veren kuivattua tuli kuin koivun
parkki, aika sen sai parantaa. Syvennys päässä on muistina kuolemaan asti.
Syksyllä pääsin ilomielin kotia, mutta olin jo vieraantunut. Kun
eräs tyttötoverini tuli minua katsomaan olin niin ujo etten voinnut katsoa
tyttöä vastensilmiä.
Seuraavana
syksynä olin kotikylän Pekkolan talossa lampurina josta en muista sen
erityisempää kuin että emännällä oli tapana paistaa puoli raakaa leipää. Se kun
kuivi niin se homehtu, kun sitä söi niin tuli savu suusta niin kuin
tupakoitsialta ne kun oli kuivia reikäleipiä toiset kohtat oli kuin tinaa
heikoilla hampailla ei niitä saanu rikki.
Seuraavana kesänä olin saman kylän Heikkilän talossa koko kesän
karjanpaimenena, taloa hallitsi joku herrantapanen. Siinä oli huono ruoka kuiva
kyrsä ja silakoita oli eväänä. Metsässä oli eräs Myllybakka nimisen talon köyhä
torppa. Minä annoin sinne kyrsän ja silakat niin sain maitoa,
Erään kerran lehmät eksyttivät minun, lienekkö uni pettänyt
minun en muista. Yksi lehmä jäi yöksi metsään huomena kyllä löydettiin kahten
puunvälistä seljälleen kuoleena sisukset pois revittynä. Siitä syytettiin minua
sekä mesikämmentä. Senlaisia kämmeniä siellä ei tainnu olla, ehkä se oli vaan
Ilveksen ilveilyä. Tahtoivat minulta maksoa vaan mitäs köyhältä otti. Pelkäsin
itkin ja pyysin anteeksi niin sainkin. Talossa eleli eräs heikkonäköinen wanha
mies jota kutsuttiin sokea Saliiniksi. Hän oli niitä ryssän maahantuloaikaisia
sotamiehiä. Pyytystimme yhtenä Repoja tuli syötin puute. Saliini otti mirrin
takajaloista kiini ja hutki salin ulkoseinään päätä. Silloin kai ei vielä ollut Eläinsuojeluyhtistystä enkä minäkään ollut topaanaankaan sanoi isä. Salissa asui kaksi mamsellia wanhoja piikoja Naana ja Selma nimiset, Naana nuorempi hoiti kanoja. Olivat hyvin lapsellisia etenkin Naana. Salissa syntyi raju ätäkkä wanhat neitit huusivat että Paha siellä intoilee tulivat huutaen ulos. Pimeä kun oli pääsimme piiloon.
Sitten kärvennettiin ruumiista karvat, nuorra kaulaan wedettiin
pitkin viitakkoa että hajua tulisi peitettiin paulan alle ja muurahaispesällä
peitettiin paula myös. en muista saatinko Mikko mieliväitä.
Neljännen sekä viimeisen kerran pääsin Tuusulan seurakuntaan
Jäniksenlinna nimiseen herraistaloon syksypaimeneksi. Siellä sitten olin
wiimeisen kerran paimensauvaa hoitamassa. Siellä oli hyvä ruoka woita ja
juustoa eväänä, siellä sopi pojan lehdossa kelliä.
Syksyllä syötin juurikasveilla suuren härjän lihavaksi josta isäntä Skuukster lupasi kontin pääsinkakuksi ja niin antoikin.
Menin taaskin kotia pureksimaan tienaamaani lihavata
lihakonttia. Silloin oli se kultainen wiinankeittolupaaika kuusi viikkoa
talvella. Jos tuota kultaiseksi woinne nimittää sillä kovin paljon silloin
ryypiskeltiin ja nuoriso harjoitti epäsiveellistä elämää tuon keittoajan
aikana.
Olin minäkin kaksi yötä wiinankeittoopissa. Pekkolan isäntä oli
huomannut että tytöillä käy nukuttaja, ehkä wiinakulta maistui
pohjaanpalaneelta. Kutsui minun luokseen ja jutteli kahteen pekkaan että nyt
saat mennä tyttöjen kanssa wiinaa keittämään, niin opit itsekin ja niin
meninkin. Isäntä hommasi perunoita sekä lettytaikinaa. Minä paistelin kokoyön
perunoita ja lettuja sekä pitin rasvaita suuta jota ei kotona ollu. Niin meni
seuraavakin yö, ei tullu yöjalkasia, isäntä kyseli aamuisilla
että oliko siellä poikia. Minä vastasin että ei. Sitten sain perästä kuulla että tytöt olivat saaneet wihiä että mistä nuorasta isäntä aikoo vetää.
Olivat kai lähettäneet kapulan kiertämään poikia myöten että topp tykkänään, sanoi Konkola kuin ohjasi laivansa laiturin päälle. Emme siis saaneet tyttöjä niksatuksi. Kylässä asui eräs köyhä mökkiläinen nainnut mies, lapsia myös. Hän teki neljä päivää viikossa vakinaisesti ja kaksi päivää ylimääräisenä ja niiden kahten päivän palkan hän ryypiskeli. Eräänä iltana oli sattumalta jäänyt Kaksikymmenkopeekainen taskuun. Aamulla hän tuli Keskivaritaloon ja pyysi korttelin viinaa että pääsis tuosta pukinsilmästä eroon, syystä kun ei saanut yörauhaa. Hän sanoi että koirat haukku portit paukku ryskettä oli ympäri mökin koko yön. Hän luuli menettävän henkensä tuon rahasumman takia. Sanoi että se oli ensimäinen ja myöskin viimeinen kerta kun hän rupee nukkumaan niin suuren rahasumman mukana. Kyllä sitä viinaa silloin oli aitassa, notkui hyllyt täynä mustia kannunpulloja joissa oli miehen woittavaa nestettä.
Jäniksenlinnasta kotiatultuani olin toista vuotta kotona
autellen äitiä naistöissä.
Siihen aikaan w.1862 – 1863 oli Nurmijärvellä kuuluisa nimismies
Sideroff. Sinne pääsin juoksu ja hevospojaksi, sanottiin hänen lyöneen kasakanpiiskalla
entistä poikaa jonka myöskin kepitti pois kesken vuotta. Poika tosin ei ollu
kiitettävä itsekään. Pelkäsin minäkin mennä mutta kun sanottin mene niin menin.
En ollu minä pahuuteen oppinut. Olin kuuliainen äitilleni. Äiti oli perin
jumalinen, Paavo Ruotsalaisen ja Kirkkohera Berghin seuralaisia. Körttiläisiä
Berg oli Nurmijärvellä pappina.
Ruoka siellä oli huono, melkeen waan happamia kaloja, leipää
hyvin vähän, keittoa. S. asui silloin Alamäkelän talossa, talosta sain
toisinaan lämmintä maitoa, tietysti säälistä, talon samanikäisen pojan kanssa
paistettiin toisinaan lettyjä. Emäntä antoi maitoa voita ruisjauhoja toisinaan
sokeriakin.
Silloin aina oli minullakin makianleivän juhla. Tulin hyvin toimeen S. kanssa, yhten kerran S. sanoi mutta jos minä muistutan. S. oli tapana määrätä asioita moneksi päiväksi eteenpäin niin kuin kylällä asioita y.m. Erään kerran olin unhottanut, siitä muistutuksen uhka. Ensialussa maantiellä käydessämme kun S. rupesi puhelemaan niin paljastin pääni. Waan S. sanoi ei tarvitse ottaa maantiellä lakkia pois päästä, Tottelin.
Eräänä sunnuntai iltapäivällä pistäysin luvatta pikkuajaksi
marjaan. Tultuani marjasta kuulin pihalla isoa melua. Pysäännyin pelkäsin aiai
aiai luvatta marjassa. Nyt taitan saata maistaa Nakaikan häntää. S. ei
kuitenkaan ollut minua tarvinnutkaan. Hyvin kävi kun mela vilahti.
Tuon
melun aiheena oli kun S.(n) palvelia oli talon renkin Kriksmannin kanssa
lemmenasioissa, josta syystä Fallesmanni oli renkiä hutaisnut korvallen talon
rappusilla. Renki oli vähän niin kuin lyhyt järjenjuoksultaan. Sanoi tehneen
hyvin kipeää, äkämystyi ja lupasi tappaa itsensä. Ensin hapuili talon puukon,
saivat sen pois. Sitten otti pyssyn seinältä sen myös ottivat pois. Siten
lupasi mennä jokeen. Astuskeli jokirantaan, emäntä hiipi salaa katsomaan äyrään
takaalta. K. istui vähänaikaa rannalla sitten lähti kiertomatkallen. Illalla
tuli kotia. S. naureskeli partaansa.
Sideroff oli pulska mies, rouva kaunis, sanottiin olevan Itistä
maanmittarin tytär. Erään kerran kun rouva käveli Kirkkoherran ruispellon sivu
olivat juuri leikkaamassa ruista. Papin poika oli laskenut kauneuden johdosta
vähän leikkiä. Rouva kuuli sen kertoi herralle herra kutsutti pojan tilille
jossa kuului kasakanhäntä heiluneen. Sanoivat jonkun pitkätukankin saaneen
maistaa samasta hännästä.
Minä sain usein avustaa rouvaa keittiössä muun muassa opetin
hänen keittämään perunapuuroa. Silloin sain minäkin vähän parempaa.
Lapsia oli yksi eli kaksi en varmaan muista.
Yksi lapsista oli Kaipiaisten asemapäällikkönä perästä vuoden 1890. Sanomalehdet kertoivat että hän ampui ittensä Nurmijärven Keskivarissa. Hän oli sanonut kun olen täällä syntynyt niin tahton täällä kuollakin, murhan aiheutti alkoholi y.m.
Kesällä 1863 pääsin Keisaria katsomaan Helsinkiin Heikkilän
herra tuli mukaan. Hänellä oli myöskin hevonen ja Petterpervoin aikaiset
waunut. Parilla sitä sitten laukattiin hevoset olivat parijuoksuun
tottumattomat rupesivat kampeemaan ojaan vaan silloin herrat tarraantuivat
ohjaksiin. Olimme viikon Helsinkissä, Sideroffin isän luona. Hänellä oli
talopahanen Ulrikaporin kalliolla sekä pieni sekakauppa. Eräänä aamuna
sanottiin että kello 10. saa nähdä Keisarin flotissa, Keisarin asunnolla minä
myös katsomaan mentyäni suuntasi kansaa katuntäydeltä Flotin luo jonkun ajan kuluttua
oli F. edusta kansaa kaikenlaista niin täysi, kuin Lapuan kirkko
pitkätukkaisia. Wähän ajan kuluttua ilmestyikin rakastettu Keisarimme
werantalle harmaassa wormussa.
Kaikki hatut lakit ja nenäliinat pölyytettiin ilmassa puhtaksi, uraa huuto oli tavaton, huomasin Keisarin kumarrelleen. S. oli wormuhattu. Kumpainenkin pää oli kapea ja pitkä kuin kurjen kaula, iloisella muistilla palattiin kotia.
S. oli raju virkaintoinen mies. Toiset pelkäsivät toiset uhkasivat antaa selkään. Ryöstöhuutokauppoja oli tiheään, erään kerran muistan kun Hyvinkään Kylässä myytiin köyhältä mökkiläiseltä puulusikatkin. Siihen aikaan oli paljon liikkeessä Aunuksen Karjalaisia laukkuineen. Laukut pois kaikilta ketä kiini sai. Erään kerran pussiryssää kiiniajaessaan ajoi hevosensa jalat piloille. Kerta kätkivät kaupustelian kirkonkylässä talon lattianalle. Kyllä S. huomasi että jutku oli tehty waan ei osannut hakea kellarista. Toiset suosivat laukkulaisia toiset antoi ilmi. Vapaaehtoisia huutokauppoja piti myös, sekä hoiti muita kunnan rahaasioita. Kaikista jätti äijysköille rahat antamata eikän siihenaikaan muita kynämiekkoja pitäjässä ollutkaan, jos ei pappia lukuunoteta. Siitä rupesi kuulumaan uhkauksia pitkin pitäjää.
Eräs kerta matkalla Hyvinkäälle saavutimme pohjalaisperheen käsikärryineen.
S. kysyi passia. Kyllä minulla on passi mutta minä en näytä maantiellä ensi
talossa näytän. Kyllä se Sideroffia kurnutti waan kun oli pitkä taival
ensitaloon niin rauhaan jätti perheen.
Olin huvimatkallakin S.n kanssa Siuntion kirkolla talossa oli
kaksi komeaa tytärtä mutta eivät osanneet puhua tätä kieltä.
Olimme ahkeria kalamiehiäkin kerta jätti lahnat rysän sekä
meität S. sanoi kattos toi perkkell (ei osannut suomea täysin) kun pääs pois,
Yksi kaunis sunnuntai aamu saimme uistimella 10 keskikokoista haukea minulle
tuli rakot kämmeniin täytyi lopettaa. Plavelin ainoastaan wajaan wuoden ehkä tämä lörpöttely jo riittääkin niin
vähäseltä ajalta Kyllä tämä on sentään totta.
Palvelutuani Sideroffia vajaan wuoden erosin molemmat toisiimme tyytyväsinä. siirryin viimeisen kerran kotia, en muista kuinka kauvan olin otona olinko vuoden tahi enenpi, Kun eräänä yönä S. oli hävinnyt kotoa, rahat hevonen ja pyssy mukana jättäen vaimon ja lapset kotia. Niin hävisi entinen uljas isäntäni, en ensin tahtonut uskoa. Sovinnossa kun elettiin niin arvelin että miksei S. tullut Robert poikaa hyvästijättämään, hän näet suvaitsi aina tarvittaessaan rappusilla huutaa Robert.
Talonisännät kunnanmiehet ynnä muut saamamiehet rupesivat
kynsimään korvallisiaan että mitenkä lienee Kunnan rahaasiat. Ikävä kyllä
rahoja sen eränperästä ei löytynyt, paljo sanoivat wieneen. Huutokaupalla
myytiin omaisuus vähän huonekaluja ja joku melkein tyhjä repolaisen laukku.
Rouva muutti lähelle Porvoota erääseen hoviin, siellä kuulu saaneen jonkun
toimen. Sillä tiellä S. sitten oli, kului noin toistakymmentä vuotta ehkä velat
sillä ajalla kuolivatkin.
Sittemmin
perustettiin Helsinkiin tunnettu Suomen Kalustokauppa Sideroff. Sama kauppa on
nytkin v. 1902. S. kuuluu olevan erillään vaimostaan sekä maksavan 4,000 m.
ruokarahaa. Rouva kuuluu pitävän ruokalaa Helsinkissä v. 1902.
En ole S. nähnyt enkä tietä onko hän sama mieskään olen vaan
usein tosihuhuna kuullut.
Noniin,
Nimismieheltä tultuani kotiin olin 15ta v. korvissa. Elelin taaskin kotona
tehden naisen sekä miehen töitä. Mökin ympäristö oli aivan paljasta kiveä,
raivasimme kivet aitaksi sekä perunkuopaksi. Sillälailla saimme vähän
perunamaata. Istutimme omenapuita vahterioita pihlajoita koivuja myöskin.
Omenapuiten pohjoispuolelle kuusia karviaspensaita y. m. Täten tuli mökin
ympärys kauniiksi sekä sivukulkiain ihailtavaksi. Eräät talonisännät puhelivat
että pitäis hommata palkinto. Nämä työt tehtiin puhtetöinä, leipä kun oli
jokapäivä tienattava. Ei se kuitenkaan kaikkia isäntiä miellyttänyt syystä kun
emme menneet renkiksi, muun muassa minun pikkuserkkuni. Jos häntä woinne
serkuksi sanoa syystä että hän oli rikas sekä armoton köyhiä kohtaan. Hän oli
Isolabbartin tilan omistaja Lepsämän kylässä. Hän oli kerran sanonut Pitää
niitä poikiaan kotona niinkauvan kuin rupeevat katselemaan ihmisten ikkunoista
sisään. Meistä tuli sentään kunnon kansalaiset. Ikävä kyllä kun Labbarttin
lapsista ei ainakaan kaikista tullut. Teimme sisä sekä ulkotöitä, oli kaksi
lehmää. Isä oli tehnyt mies kärryt auran sekä reen. Kynnimme perunamaan vetimme
lannan heinät halot kävimme myllyssä y.m. Kaikki miesvoimalla, äiti kutoi
kankaita.
Näin kului aika hiljalleen kunnes joutui tunnettu katovuosi w. 1867. Sitten loppui työ sekä leipä. Kun entisiä säästöjä ei ollu keräsimme jäkäliä ostimme liseitä sekä jauhoja sekaan. Siitä tuli katkeraa leipää toisinaan hajosi käsiin ennen kuin sai uuniin.
Keväällä w. 1868 lähdin Helsinkiin weli mukaan. Sillä matkalla olen vielä tätä kirjoittaessa v. 1902.
Sielläkin oli vähän työtä paljo työhönpyrkijöitä. Keskinen palkka oli 140 p. Wiertotiellä olisis saanu työtä nimittäin sepelinhakkuita mutta kun ei ollu työkaluja eikä rahaa. Ainakin iso vasara olisi pitänyt olla jonka sanottiin makasavan kolmemarkkaa.
Siinäpä tuli niksi kun ei ollu rahaa. Hyvät ihmiset neuvoivat menemään rouva Demidovskan luo. Hän asui talvella Tölöössä. Sanottiin olevan rikas sekä köyhien avustaja. Ehkä siihen aikaan olikin Suomen rikkain. Hänellä oli Suomen kauneudestaan kuuluisin kartano Espoossa. Sanottiin myöskin Kultakaivannon olleen Siperiassa. Sittemmin toisissa naimisissa tunnettu Rouva Karamsin. Arkailin mennäkseni kun olin roteva peesiaposkipoika mutta melkeen näljän pakottamana menin kuitenkin. Löysin talon osuin keittiöön jossa oli kaksi herttasta puhtaasti puettuna. Toisella oli valkoinen myssy se mahtoi olla keittäjätär. Aristellen mutta vakavasti puhuin asiani, että 3 m. sitä pitäis olla ennen kuin lekan saa. Herttaset vastasivat että rouva on maakartanossa. Se koski kipeästi minuun ennestään jo tuskalliseen elämääni. Vaan kun olin ennenkin tottunut kovia kokemaan niin eihän se sentään ollu niin outoa. Mitä lie palveliat tuumineet, pulska poika kun olin. Yksi heistä toi suuren kivivatin pöydällen joka oli keitetyillä luilla täytetty. Luissa oli kiini suurioa lihamöhkäleitä joita käskettiin syömään. Minä kalusin lihat luista ja luut lihoista. Lihat pistelin parempiin suihin. Syötyäni kiitin ja kumarsin, äitini kun oli opettanut. Hyvästit sanottuani lähdin tallustamaan kaupunkiin, tosin yhtä tyhjällä kukkarolla kuitenkin täydellä mahalla. Saimme kuitenkin vähäksi aikaa työtä Katajanokalla 120 p. päivältä. Siellä rakennettiin ensimmäistä monenkerroksista tiilitaloa. Sineprukoffin tehtaassa oleva kaljanmyyjä sitä rakennutti. Sanoivat S. käyneen katsomassa ja sanoneen että paljohan se kalja astia onkin vuotanut. Silloin siellä ei ollu kuin kaatuvia hökkeleitä.
Olimme myöskin valmistamassa niinsanottua ylioppilastaloa 160 p. p. Siitä menin yksin kaupunkin työmaalle Katajanokan sillan yläpuolellen jossa tehtiin uudestaan rantakivitystä. Menin työmaalle ei ollu mestaria. Miehet sanoivat rupee vaan työhön tässä on työkaluja. Perästä sain kuulla että miehiä oli liikaakin mutta kun miehet huomasivat että se on maalta tullut wollikka niin sopiihan sitä narrata.
Mestari tuli työmaalle kysyi kuka sinun on työhön ottanut. Minä vastasin miehet. Mestarilla meni suu hymyyn. Katseli minua, pulska poika kun olin. Kiireestä kantapäähän asti. Vähän mietittyään sanoi no kun olet ruvennut työhön niin ole sitten. Minä niksasin heidät hölmöydelläni. Siitä he vihasivat minua. Ne olikin melkein kaikki Gakaaleja. Ei silloin paljo suomea Helsinkissä kuullu. Torillakin sellaisia sanoja kuin esimerkiksi wa kostar puita kuorma mite maksa mansikat onko kallist mustakat onko ne krapu tyyrist finste voita j.n.e. Johtui samalla mieleeni kun Seitsemässä veljeksessä sanotaan ’Otta nakka pois sanoi Krööni’. Minä tunsin Kröönin, hän asui Nurmijärven pappilan saunakammarissa. Vanha ukko hyvin heikosti osasi tätä kieltä. Hän oli rankkuri. Oli toinenkin muukalaiskielinen, se oli fallesmanni eli nimismies. Siihen aikaan oli Helsinkissä tunnettu hyvännahkan tekiä Karvuri nykyisin nahkuri Krappe. Nurmijärvellä oli myöskin nahkuri. Kerran tuli nimismiehen ja talonisännän kanssa puhe nahkureista. Isäntä päivitteli ettei omalla nahkurilla saa hyviä nahkoja johon nimismies lausui seuraavasti, ja we se nakka Krappe vaa kyll se sa seel hyve nahka.
Jatkan vielä sitä Gakaalien seuraa siellä kaupunkin työmaalla. Gakaalit syventivät sitä rantaa jota me kivettiin. Eräs maanantai aamu kun kupariseppä teki työtä pääkalloissa tulikin ököille riita. Yksi löi kiffelillä rautalapiolla yhdeltä mieheltä suoraan nenälinjasta takaraivoon pään halki. Miehen henki korisi iltaan asti, illalla kuoli. Tuli nappiherra kirjoittelemaan näkiäin nimiä. Wenskaa siinä puhuttiin ja vähän suomeakin. Miten lie ruotsiksi solkanneet kun jättivät minun vapaaksi. Kuulin perästä että aikoivat helpolla saata päiväpalkkoja oikeudessa käydessään. Sentakia minut jätettiin eroon, waan päinvastoin se kuului käyneen. Siitä tuli kiukkua minua kohtaan lisää, waan minkäs paremmalles teitt, sanoi Happonen. Siinä oli 140 p. p.
Oli perin kuuma poutakesä. Aurinko walaisi himmeästi ja näytti punaiselta w. 1868. Silloin tulikin jo tavallinen ruisvuosi ainakin savipohjaisissa pelloissa. Leipä maksoi 3 m. leiviskä liha 2 m. woi 50 p. naula Kravut 1 m. sata kravunliha 1 m. naula.
Syksyllä rupesi mieli tekemään wielä etemmäksi. Syystä kun huhu kertoi että Wiipurissa saa hopeaa yllinkyllin ja on niin pehmeää että sopii puuveitsellä leikata. Siellä kun tehtiin Pietarin rautatietä. Olin Tölöön sokeritehtaalla työssä. Sieltä kuljetti Martha niminen seilikaljaasi sokeria wiipuriin. Kapteeni Pettersson, hän otti maksutta vietäkseen wiipuriin, ainostaan jos tarvitsee seiliä asettaessa avustaa. Nykyään w. 1902 on Martha Mikkelissä koneella varustettu. Menin kotia, ilmoitin aikeeni wanhemmilleni, joista etenkin äiti kovasti pahastui ja itki. Waan kun kotona vielläkään ei ollu työtä niin oli pakko laskea. Sain isäni vanhan turkin talvea varten, itselleni jäi 14 m. rahaa loput jätin vanhemmilleni.
Otettuani jäähyväiset isältä äitiltä ja veljeltä lähdin ja sillä matkalla olen vieläkin. Tosin olen kolme kertaa käynyt Nurmijärvellä.
Mukanani lähti Yläpekkolan poika A. Selenius. Niin sitä poika alkoi pitkän taipaleen alkaen tallustaa Helsinkiä kohden.
Saavuttuamme Helsinkiin olikin Martha laiva jo lähtövalmiina waan kovan myrskyn takia emme voineet lähteä ennen kun jonkun päivän kuluttua.
Siihen aikaan komeampi suomen höyrylaivoja Aleksander yritti vaan palasi Wiaporista takaisin.
Ei ollut vaikea laskea jäännöstä 14ta markasta kun päästiin lähtemään. Waan mennä poikasen pitää, vaikka likat itkee pitkät itkut ei se auta mitään.
Matkalla yllätti taaskin meidät raju syksymyrskytuuli raesateen kanssa. Niin että Haaksi aalloitta peitettiin. Tuulenpuolella ei näkynyt maata ensinkään joten olimme niin kuin aavalla merellä ainakin. Eräät laineet laskivat härkäpyllyä yli laivan. Kapteenin rouva sekä 15 v. v. poika olivat mukana. He kun olivat ainan ennenkin olleet mukana niin älysivät vaaran. Oli näet kari lähellä eivät voineet näyttää. Kylmäverisiksi huusivat siunasivat ja rukoilivat vaikka kapteeni lohdutti ettei mitään hätää ole. Meitä oli useampi matkustaja.
Keittiössä meni tavarat nurinniskoin, muun muassa rakas kahvikaisa suvaitsi hellalta tehtä härkäpyllyn lattiallen jossa näky loikonen mustat porot silmillä. Sama laiva oli Mikkelissä v. 1901 muutettu höyryllä käyväksi. Koiviston rannikolla saaren suojaan oli pakko yöpyä. Siellä vasta kapteeni kertoi että oli todellakin vaara lähellä. Oli näetsen tunnettu kari lähellä sillon kun tuulenpuuska nousi eikä peräsin täysin riittänyt. Kari kun oli alla tuulen. Siinä syy miksi rouva ja poika ätäkän nostivat. Seuraava päivä oli kaunis jotenka pääsimme onnellisesti Wiipuriin eli Tasapäähän niin kuin sitä paikkakunnalla nimitettiin. Syystä kun wenäläiset aikoinaan pommittivat linnantornista huipun alas eikä sitä ole senperästä laitettu. Se tasattiin ja katettiin ja niin se törröttää tasapäisenä.
Harmaalta näytti työnsaanti, työhönpyrkijöitä seisoi jokapäivä suuri joukko konttorin edustalla. Pääsimme sentään työhön, markka leveä kuin lehmä siellä annettiin maatyössä päivältä. Se oli sitä puuveitsellä pehmeän hopean leikkaamista jota Helsinkissä huhuttiin. Vaan eihän se ollu ihmekään sehän oli vuosi 1868. Työkansaa kuoli rajusti v. 1868. Ja vielä v. 1868 rautatietyössä Wiipurissa ja vielä enempi Lahden tienoilla. Siellä sanottiin myydyn raakaa leipää. Kansa kun oli pitkälti nälkiintynyt niin sisukset olivat heikot. Kun vielä oli kaikenlaista epäterveellistä ruokaa perunankuoriakin söivät y.m. roskaa. Siitä oli tauti ja useallen kuolema seurauksena.
Niin saimme työtä mutta tuli kuitenkin niksi eteen. Raha loppui ennen kuin saimme ensimmäisen palkkamme. Waan hätä keinon keksii, niin meilläkin. Oli näet Wiipurin rovasti Forsten joka vieläkin elää v. 1902. Hän oli muuttanut Nurmijärveltä Wiipuriin, tunsi vanhempamme. Saimme häneltä 12ta markan setelin kahteenpekkaan.
Hyvin kävi kun mela vilahti.
Se oli aina kerta iässäni vuoteen 1902. kun olen lainaksi ottanut. Siinä työskentelimme syksytalven siksi kunnes työ loppui. No niin eteenpäin vaan vaikka Ryssänmaalle asti. Pussi selkään ja tallustamaan itäänpäin. Matkalla saavuimme erääseen kyläryhmään joita nimitettiin ylös ja alaskyliksi. Venäjän ja Suomen rajajoki virtaa välillä. Suomenpuolella pitettiin Suomen pyhiä ja Venäjänpuolella venäjän. Pyrimme taloon Suomenpuolella yöksi jota ei kielletty. Se oli ilta myöhään. Huomasimme tuvan eriskummalliseksi mutta rupesimme nukkumaan väsyneitä kun olimme. Aamulla noustuamme rupesimme aivan hölmistymään. Emäntä kun teki tulen uuniin rupesi tulemaan savua tupaan oikein Porvoonmitalla, josta talonväki ei ollu topaanaankaan sanoi isäni. Hihkasimme toisillemme että nyt ollaan saunassa ja alenimme lähemmäksi lattiaa talonväen mukana.
Ennen lähtöämme ilmaisimme kuitenkin että emme olleet ennen nähneet senlaista tupaa. Uudellamaalla emme kuulleet puhuttavankaan pirtistä eli savutuvasta joksi talonväki sitä nimitti.
Saimme työtä Wenäjänpuolella Valkeasaarella 30 – 40 kopeekkaa päivältä. Raakaa läskiä suolan kanssa pureksimme. Joskus saimme keittoakin. Sittemmin koetimme säästää rahaa sillälailla että söimme paljasta silliä ja leipää. Vaan kun täyty juota paljon vettä niin tuli kipeä nälkä. Niin meni paljon leipää. Toverini söi 3 naulaa päivässä, minä vähän vähemmän niin ei sekään tepsinyt. Sitten ostettiin keittoa ja sahtia.
Loppu työ mutimme Tipunan kylään. Minä en saanut heti työtä mutta minulla oli joku rupla säästössä. Hankin pussin tallustin Pietarjoen kylään. Ostin pientä kamaa ranskanleipiä mesileipiä y.m. Tipunassa kun oli paljon rautatientekijöitä. Annoin urakalla ilmaiseksi syötä noin 20-30 kopeekan edestä. Eivät jaksaneet, suuhun takertui. Sain maksun, tähteen jäi minullen. Ranskanleipiä annoin lyötä tukinpäässä kirveellä poikki. Eivät jaksaneet. En muista oliko niitä kuusi päällekkäin eli vähemmän.
Sitten pääsin hiekan mittariksi vastaanottajaksi ja tarkastajaksi. Sitä kun sylittäin vetätettiin ratallen. Karjalaiset kun ovat syntyneet vähän niin kuin liikemiehiksi ja liikemiehiä seuraa aina pienet niksiteot. Niin sielläkin jos en olla aina paikalla. Kun purkasivat kuormiaan niin mättivät lunta hiekan sisään. Sain 40 p päivällen.
Keväällä sain rautatieaitantekoa urakalla. Voitin ruplan päivällen. Kesällä pääsin Udelnanajassa rautatroikkaan 76 k. päivältä. Sitten minut vietiin Terijoellen nostattamaan rataa
walmiiksiasti. Siellä olin ja Kymmenysmiehenä vaikka en osannut kirjoittaa. Sieltä palasin Pietariin. Silloin oli rautatie jo lähes valmis.
Helmikuun 13 päivä v. 1870 vihittiin Pietarin ja Wiipurin välinen rata. Aamulla tuotiin kaikki veturit ulos asemanedustalle jossa venäjän pappi ne siunasi. Hän pölyytteli pyhää savua y.m. Päivällä kutsuttiin kaikki rakennustyöntekiät minä myös tavaransäilytyshuoneistoon. Siellä tarjottiin puolipulloa olutta piirakkaa kahvia nisuineen y.m. Illalla lähti juhlajuna Wiipuriin jossa minäkin pääsin ilmanmaksua Wiipuriin. Uudenkirkon asema oli lipuilla koristettu sekä tarjottiin myös suuhunpantavaa ilmaiseksi. Matkalla sattui pikku onnettomuuskin Valkeasaaren asemalla. Mikä nappula lie katkennut veturista kun purskautti kuljettajan päälle kuumaa vettä ja höyryä. Kasteli kuljettajan vaatteet, tarjosivat kuivia ei huolinut. Oli joltinenkin pakkanen, siinä viivyimme toista tuntia. Siihen aikaan minäkin kammosin mokomaa purskuttajaa. Kun on hoitajilleen noin epäkohtelias että paiskaa pakkasella kuumaa vettä ja höyryä kuljettajan silmillen.
Mutta ajat muuttuuvat ja mies myös. Kuusi vuotta myöhemmin eli v. 1876 olin samalla asemalla samanlaisessa toimessa kuin tuo edellämainittu kuljettajakin. Waikkakin virkaatekevänä, ja jo vuonna 1901. elokuun ensipäivästä alkaen sain samasta toimesta täyden eläkkeen 1,500 m. v. Tämä on kirjoitettu 1902. Siis köyhällä ei ole puolta vaikka papiksi määrättäisi.
No niin saavuimme aamuyöstä Wiipuriin. Menin hotelliin yöksi sillä eihän juhlajunan matkustajan sopinut mennä alaarvoiseen asuntoon yöksi. Sain työtä Viipurissa. Muunmuossa olin rakentamassa kaupunkin kivisillan joka sijaitse linnan luona yli Saimaan kanavan. Laivoille avattava kohta oli jo ennen vanhassa sillassa rautainen. Kaupunki osti Pietarista meille nahlikkaat, ne on ruskeat saappaat varret ovat niinpitkät kuin jalatkin. Oli näet perustus tehtävä veteen ja kun sattuu eteläinen tuuli niin vesi nousi meressä ja palaa taas kun tuuli lakkaa. Hakkasimme myös niinsanotulla Myllymäellä kivikäytävät sillalen. Se kun on katulla eli katuapitkin. Se oli talvella. Silloin oli kova pakkastalvi. Teetin vankilassa varrekkaat puukengät. Niillä sentään tuli toimeen.
Makasin kuusi viikkoa kuumetaudissa. Toisinaan oli ajatuksetkin vähän sekaisin. Kepin varassa sentään kykenin käymään ulkona. Ei ollut hoitajaa lääkäriä eikä lääkkeitä. Ruokaa en paljon tarvinnut mutta ei ollutkaan kuin tuoreita hailia voita vehnäjauhoja ja junttapullaa. Ei sentään juuri rahanpuutes ollu.
Sahalautojen pinneistä oli rautanauloilla kokoon kyhätty vuote. Vähän olkia ja hevosenpeite päällä. Untuvina päänalla oli ne resut joita työssä käytin.
Elukoitakin keräänty etenkin walkosenharmaita oli kun Wirkkilän kissoja. Toisinaan minä vähän ärjähtelin heille ja sanoin että Kooport niin kuin Telkko sanoi luteille. Vaan
eivät siitä olleet topaanaankaan. Mutta kaikkeen tottuu sanoi Nykänen kivikuorman alla.
Tuli sitten viimeviikolla lohduttajakin vaikkakin päinvastainen. Tuli näet nappiherra kysymään pojalta passia, paperit saatuaan pisti taskuunsa ja uhkasi sakottaa 20 markalla. Hyvä juttu sanoi Olli pappia. Rahat tarvitaan hailin ostoon y.m. Kirjoitutin Nurmijärvelle, sain uudet paperit. Nyt on 30.v. kulunut, en tietä vieläkö otottaavat poikaa lunastamaan papereitaan. Tulin terveeksi. Sitten jätti hiukset minun ja minä melkeen paljaspäisenä Wiipuriin.
Muutin Walkeasaaren asemallen. Siellä hommasin rakennushirret rajajokea myöten Systerpekkiin joista rakennettiin Siesterjoen kylään rautatieasema. Sähköpylväät pystytin myös Siestarjoen rautatiellen y.m.y.m. Toverini joutui Wiipurissa lemmen kahleisiin vai avioliitoksiko sitä sanotaan. Sitten muutti kotipuolelleen.
Sittemmin Walkeasaarella sain kutsun Senaattoriksi. Taisin muistaakkin väärin se ehkä oli vaihtemieheksi Pietariin. Siellä kun ei ollu senlaista miestä. Piti näet antaa vakuutus
ettei olla milloinkaan hippelissä. Ratamestari Ström tiesi että minulla on vielä lapsuuten raittius patentti. Wänkäsin ensin vastaan kun oli oli pieni palkka 50 m. Yksi huone ja puut vaan. Kun herra huomautti tulevaisuudesta niin menin v. 1871 elokuulla. Palveltuani neljä vuotta vaihtemiehenä ja asuntoni sekä toimeni kun oli W. tallin luona tuli minulle kaikki veturimiehistö tuttavaksi. He huomasivat että minä istuskelen niin sanotulla takapajulla, tahi etten minä ole housunperäpuolia milloinkaan kouluistuimella kuluttanut. Lapsuutenaikana ei Nurmijärvellä ollut koulua eikä olisi ollu eväitäkään. Köyhiä kun oltiin. Niinpä jäinkin wallikaksi. Weturinkuljettaja Haapanen toi minullen paperilapun jossa oli kirjoitus aakirjaimet. Sekä käski ruveta opettelemaan kirjoittelemaan. Epäillen otin tuon vastaan. Arvelin että kun olen jo partasuu 22 v. v. tokko tuo päähän pystyy. Ehkä jos siitä syntyisikin silakansuolavesikuppi. Enhän tuntenut pitkää kirjoitusiitäkään vaikka olisi ollut partasuu niin kuin minäkin.
Ostin kuitenkin kivikynän sekä taulun lyijykynän sekä paperia. Siinä oli alkukojeet valmiit.
Sitten tartuin oikein miehen kouralla kynään ja näkyvää jälkeä siitä tulikin. Wastenmielistä se kyllä oli mutta arvelin että koska Robert poika on korotettu valtion wakinaiseksi wirkamieheksi, ei kun waan palveliaksi, niin ehkä on minunkin täytettävä velvollisuuteni. Kun näet vaatittiin palkan otossa kirjoittamaan nimensä jos kuka osasi. Sittemmin ostin metallikynän ja mustetta vaan ei vieläkään riittänyt.
Ihmisellä on enempi vaatimuksia kuin hiuksia. Noniin entäs se luvunlasku sitten. Nyt tuli poika taas kiipeliin. Vaan ihminen ei ole neuvoton. Sain toveriltani lämmittäjä S. Kostianderilta pikkuisen Luvunlasku oppikirjan tahi niin kuin sen nimi on Luvunlaskun Opetuskirja P. A. von Sveigbergk. Tietoviis. Maisteri. suomentanut Malakias Gostiander v. 1870.
Ensiksi katselin kertomataulua. Iltasilla rupesin seljälleen vuoteellen silmät kiini ja aloin yksi kerta nolla on nolla j.n.e. Toverit nauroivat vaan kissakos siitä.
Asiassa pitää tornottaa sanoi Limbom. Arvelin itsekin että lieneekö tuolla päässä niin paljon tilaa että sinne kertomataulu mahtuu. Vaan sopi sinne kun sopikin koko kertomataulu.
No ei hätää häissä Kun on leipää pussissa. Kiiruhtin heti kirjoittamaan wanhemmilleni oikein o m a k ä t i s e s t i. Oli jo ylpeydenhenki saanut siaa. Ajattelin että kun nyt saavat nähtä mikä ökö siitä Jussperin Roopesta on paisunut Jussberg robert. Ettei olekkaan ruvennut katselemaan ihmisten ikkunoista sisään niin kuin pikku serkku Labbart oli aavistanut. Se oli ilo vanhemmilleni. Sen perästä olinkin aina kirjeenvaihdossa sekä autoin jollakin rovolla mikä pienestä tulosta riitti. Aina kuolemaanasti. Joista sain monta Jumalallista siunausta palkinnoksi. Opittuani neljä päässälaskua ja sekalaskut sekä vähän kirjoittamaan niin kuin tästä näkyy. Kun se ei ruvennut paremmmin sujumaan niin se tuli vastenmieliseksi ja rupesin ajattelemaan että tokko minusta senaattoria tulisi. Tahi henkisen kolmen neljän tunnin työpäivän tekiää. Seuraus oli se että rupesin laiskottelemaan ja niinollen tuli minusta Ylioppilashylky ennen kuin ehdin kouluunkaan. Hukkan meni hyvät humalat.
Neljä vuotta palveltuani vaihtemiehenä v. 1875 otin eron ja pääsin Weturiosastollen jossa olin vajaan vuoden siivoojana. Sitten pääsin lämmittäjäksi jossa olin vajaan vuoden, pääsin jo kuljettamaan ylimääräisenä. Olin jälleen lämmittäjänä. Sittemmin pääsin vakinaiseksi kuljettajaksi. Palveltuani 30 v. Waltionrautateillä tulin kivuloiseksi joten täytyi anoa ero toimesta v. 1901 jota seurasi täysi eläke 1500 m.
Olihan siinä kyllä rehmäämistä kun melkeen kerjuulla aloitin elämäni enkä saanut minkäänlaista koulu enkä muutakaan oppia. Monta erilaatua työtä ehdin sentään oppimaan vaikkakin ei niin kiitettävästi.
Niinkuin alussa on mainittu on tämä kaikki päämuistista kirjoitettu vuonna 1902. Kuutennelta ikävuodelta eli 1854 alkaen.
Niin osaamatonta tyhmää lapsellista sekä naurettavaa kuin tämä kyhäys onkin, niin se on kuitenkin kaikki totta.
Nyt asun Mikkelissä v. 1902 nauttien 1500 m eläkettä. Eihän se suuri ole mutta enhän ole enemi ansainnutkaan.
Aion kuitenkin elää komeasti nimittäin sen mukaan kuin varat riittää. Rahaa on aivan yhtä arvokasta kuin parooni Rosthiltilläkin. Sillä eroituksella vaan että ei ole kuin yksi ropo verrattuna hänen varoihinsa.
Kaikkivaltiaalle Kaikkien Kaitsialle lausun nöyrimmän kiitokseni. Sekä niille hyville ihmisille jotka ovat tavalla tahi toisella etuani valvoneet.
Jumalalla on onnen ohjat, Luojalla aitan avaimet.
Mikkelissä vuonna 1902.
Johan Robert Jussberg.
Sittemmin v. 1908 muuttanut nimeni J.R. Jousi.
J. R. Jousi kuollut sydämmen halvaukseen
Mikkelissä 11 pnä Lokakuuta 1910, jättänyt 18-19 tuhannen markan perinnön
kolmelle veljenpojalleen.
F. Jousi
Tallentajan
kommentit:
Loppukommentti on Robert Jousen veljenpojan Johan Fredrik Jousen
muistelmien loppuun kirjoittama.
Veljenpojista kaksi (Karl Emil ja Johan Fredrik) muuttivat
Nurmijärveltä Espooseen v. 1912, kolmas (Alexander) jäi Nurmijärvelle. Setänsä
perinnöllä veljenpojat rahoittivat muuton Espooseen.
Tallennuksessa olen pyrkinyt säilyttämään kieliasun alkuperäisenä,
vain lukemista selventävät välimerkit (pilkut ja pisteet) olen lisännyt
tekstiin.
Liitteenä ote Jousin suvun jälkipolvitauluista, Johan Robert
Jousi (ent. Jussberg) on taulussa 3. Isoisäni J.F.Jousi on taulussa 4.
Samoin liitteenä on kopioi alkuperäisestä käsinkirjoitetusta
tekstistä (Sivu 1).
I. Matts Johansson. torppari. Syntynyt 24.10.1755 tuntematon. Kuollut 24.6.1832 Hausjärvi. kuoli hukkumalla rippikirja v. 1799 kohdalla Puujaan kylän Isokallion Mattila. -Puoliso tuntematon Beata Jöransdotter. Syntynyt 24.10.1755 tuntematon. Kuollut 28.8.1833 Hausjärvi. kuoli vesirokkoon.
II. Lapset:
Johan Mattson Villberg. torppari. Taulu 2.
Matts Mattson. Syntynyt 26.2.1790 tuntematon.
Simon Mattson. Syntynyt tuntematon.
II. Johan Mattson Villberg (isä Matts Johansson, taulu 1). torppari. Syntynyt 25.8.1787 tuntematon. ks. sukuselvitys Kerttu Jokisen tilaama 9 MAR 1982 muutti perheineen 31 OCT 1825 Tuusulaan (muuttokirja no 49) muutti 29 OCT 1827 Porvooseen muuttokirjalla. -Puoliso 3.4.1812 Hausjärvi Ulrica Johansdotter. Syntynyt 5.6.1777 tuntematon.
III. Lapset:
Hedvig Jussberg. Syntynyt 6.8.1813 Hausjärvi.
Johan Johansson Jussberg. Taulu 3.
Henric Jussberg. Syntynyt 30.3.1816 Hausjärvi.
Gustav Jussberg. Syntynyt 16.7.1819 Hausjärvi.
III. Johan Johansson Jussberg (isä Johan Mattson Villberg, taulu 2). Syntynyt 29.1.1815 Hausjärvi. Muuttanut perheensä mukana 31 OCT 1825 Tuusulaan, josta palasi yksin Hausjärvelle 5 MAR 1829. Muutti edelleen 5 NOV 1838 Nurmijärvelle. -Puoliso 14.3.1841 Anna Lena Henrikintytär. Skredd.enk. Syntynyt 11.5.1804 Nurmijärvi, Klaukkala Gunnars. Kuollut 3.2.1880 Nurmijärvi. Haudattu 15.2.1880 Nurmijärvi. HISKI: "Skredd.enk. Anna Lena Henr:d:r " vihkimistiedoissa. HISKI: syntyneet: 26 FEB 1831 (synt.pvä) 27 FEB 1831 (kastepvä) Lepsämä (kylä) Skr. August Collin (isä) Anna Lena Henrics (äiti) Lena Sophia (lapsi) Seija Jousi: kuolinpäivä 3 FEB 1880 Jaakko Finnilä: kuolinpäivä 14 APR 1882 Nurmijärvi Karl Jussbergin kirje veljelleen Johanille, päivätty Nurmijärvellä 17 FEB 1880.
IV. Lapset:
Johannes Jussberg. Syntynyt 23.11.1842 Nurmijärvi. Kuollut 6.12.1842 Nurmijärvi.
Karl Fredrik Jussberg. drg. spt. inh. Kuollut 6.12.1884 Nurmijärvi. Taulu 4.
Johan Robert Jussberg;Jousi. Syntynyt 18.12.1848 Nurmijärvi. Kuollut 11.10.1910 Mikkeli. Muuttanut 1876 Petersbergiin. Naimaton veturinkuljettaja. 'Mikkeli-setä'?.
IV. Karl Fredrik Jussberg (isä Johan Johansson Jussberg, taulu 3). drg. spt. inh. Syntynyt 10.2.1845 Nurmijärvi. Kuollut 6.12.1884 Nurmijärvi. -Puoliso 11.11.1869 Erika Vilhelmina Gustaantytär Jussila. Syntynyt 3.11.1839 Nurmijärvi, Klöfskog, Jussila. Kuollut 14.6.1891 Nurmijärvi?.
V. Lapset:
Aleksander Jousi. Kuollut 2.10.1939 Nurmijärvi. Taulu 5.
Johan Fredrik Jousi. puuseppä. Kuollut 26.11.1953 Espoo. Taulu 23.
Karl Emil Jousi. Taulu 47.